Clyde Mercer syntyi vuonna 1930 Tennesseessä perheen ainoaksi lapseksi. Hän oli hiljainen poika, joka ei osallistunut muiden lasten leikkeihin eikä näyttänyt kaipaavan heidän seuraansa. Siinä missä muut löysivät paikkansa koulusta, urheilusta tai seurakunnasta, Clyde vetäytyi radion ja niiden harvojen äänilevyjen maailmaan, joita onnistui saamaan käsiinsä. Levyjen rahina, radion öiset kaukoasemat ja musiikki, jota hänen vanhempansa pitivät syntisenä, tuntuivat puhuvan suoraan hänelle.
Jo nuorena Clyde vahingoitti ja tappoi pieniä eläimiä niitä naapurustossa kiinni saatuaan. Hän oppi salaamaan tekonsa yhtä huolellisesti kuin tunteensa. Hänestä kasvoi ulospäin tavallinen, kohtelias ja jopa hieman ujolta vaikuttava mies, mutta hän ei koskaan kyennyt muodostamaan normaalia, vastavuoroista ihmissuhdetta. Hän osasi jäljitellä lämpöä ja kiinnostusta, vaikka ei itse kokenut niitä samalla tavoin kuin muut.
Kesällä 1954 Memphisistä kantautui radioihin uudenlainen ääni. Saarnaajat ja vanhemmat varoittivat rock’n’rollin turmelevan nuorison ja avaavan oven paholaiselle. Clyde otti varoitukset kirjaimellisesti. Hän alkoi uskoa, että levyjen rytmi oli kutsu ja että hän oli yksi harvoista, jotka todella kuulivat sen. Musiikki ei tehnyt hänestä tappajaa, mutta se antoi hänelle kielen, jolla hän pystyi selittämään itselleen sen, mikä oli ollut hänessä jo lapsuudesta lähtien.
Clyde teki ensimmäisen murhansa 24-vuotiaana loppuvuodesta, 1954. Seuraavien kymmenen vuoden aikana hän liikkui tummalla vuoden 1953 Mercury Montereyllaan Tennesseen, Kentuckyn, Georgian, Alabaman ja Mississippin maanteillä. Kiertävänä jukeboksien ja levysoittimien huoltomiehenä hänellä oli uskottava syy pysähtyä tienvarsikahviloihin, huoltoasemille ja pieniin kaupunkeihin.
Hänen uhreikseen valikoitui myöhäisteini-ikäisiä ja hieman yli kaksikymppisiä nuoria naisia: tarjoilijoita, lukiosta juuri valmistuneita, liftareita ja tavallisten perheiden tyttäriä. Clyde ei houkutellut heitä väkivallalla vaan esiintymällä sellaisena miehenä, josta heidän vanhempansa olivat varoittaneet. Hän oli vähän vanhempi, levoton ja vaarallisen oloinen, mutta samalla kohtelias ja tarkkaavainen. Hän sai nuoret naiset kuvittelemaan, että juuri he näkivät kovan ulkokuoren taakse.
Clyde ei koskaan tunnustanut yhtäkään murhaa. Viranomaiset liittivät häneen varmasti 22 kuolemaa, mutta eri osavaltioiden ratkaisemattomia tapauksia vertaillut tutkintaryhmä piti todellista määrää huomattavasti suurempana. Oikeudessa hänet voitiin tuomita vain muutamista Tennesseessä tehdyistä murhista; muut jäivät virallisesti häneen liitetyiksi tapauksiksi.
Hänen matkansa päättyi syksyllä 1964 drive-in-teatteriin Tennesseessä. Clyde oli vienyt sinne 19-vuotiaan tarjoilijan, jonka hän oli tavannut työmatkallaan. Nainen huomasi auton hansikaslokerossa esineen, jonka hän tunnisti kadonneelle tuttavalleen kuuluneeksi. Kun Clyde yritti estää häntä lähtemästä, nainen pääsi irti ja juoksi teatterin pirtelöbaariin. Henkilökunta sulki poistumisportin ja kutsui poliisin. Clyde jäi istumaan Mercuryynsä elokuvan jatkuessa valkokankaalla. Hän ei yrittänyt paeta, vaan halusi katsoa elokuvan loppuun.
Vuonna 1965 Clyde Mercer tuomittiin kuolemaan sähkötuolissa ja siirrettiin Tennessee State Penitentiaryyn vankinumerolla 581947. Hän valitti tuomiostaan kerta toisensa jälkeen kuitenkaan koskaan väittämättä olevansa syytön. Hän sanoi ainoastaan, ettei valtio pystynyt näyttämään murhia toteen.
Teloitusta ei koskaan toteutettu. Vuonna 1972 Clyden kuolemantuomio kumottiin ja muutettiin elinkautiseksi. Hän vietti loppuelämänsä vankilassa kuunnellen radiota, lukien hänestä kirjoitettuja lehtijuttuja ja kieltäytyen kertomasta, kuinka moni nainen oli todella noussut hänen autoonsa.
Clyde Mercer kuoli vankilassa ollessaan 72 -vuotias
Syntymänimi: Carol Ann Miller
Syntynyt: 1940, Wood County, Wiscons
Aktiivinen kausi: 1958–1978
Todistetut uhrit: 37
Pidätetty: Milwaukee, Wiscons 1978
Vankinumero: 734281
Kuollut: 1985, Indiana State Prison
Ennen Scarlet Cravesia oli Carol Ann Miller.
Carol syntyi vuonna 1940 pienellä maatilalla Wood Countyssa, Wisconsinin keskiosassa. Hän oli yksi seitsemästä lapsesta perheessä, jossa rahaa oli vähän ja jokaiselle käsiparille löytyi työtä. Hänen isänsä työskenteli läheisessä paperitehtaassa ja äiti hoiti lapsia sekä viljeli talon ympärillä olevaa pientä maapalstaa. Perunat, pavut, maissi ja säilötyt vihannekset auttoivat perhettä selviytymään pitkistä talvista.
Muiden lasten opetellessa lypsämään lehmiä ja korjaamaan työkaluja Carol järjesti navetan taakse pieniä esityksiä. Hän lauloi, tanssi ja pakotti sisaruksensa sekä naapuruston lapset yleisökseen. Vanhoista verhoista tuli näyttämöpukuja ja tyhjistä puulaatikoista näyttämö. Carol ei halunnut ainoastaan viihdyttää muita. Hän halusi heidän katsovan juuri häntä.
Koulussa hänen lahjakkuutensa huomattiin nopeasti. Hän sai pääosia koulunäytelmissä ja esiintyi lähes kaikissa paikkakunnan juhlissa. Vaikka perheellä ei ollut ylimääräistä rahaa, hänen vanhempansa antoivat hänen osallistua näytelmäkerhoon ja maksoivat silloin tällöin tanssitunteja, kun siihen oli mahdollisuus.
Carolille pieni maalaiskaupunki ei kuitenkaan riittänyt. Hän haaveili valaistuista nimikylteistä, samettiverhoista ja täysistä katsomoista. Hän ei halunnut tulla tunnetuksi jonkun vaimona tai seitsemänlapsisen perheen yhtenä tyttärenä. Hän halusi nimen, jonka ihmiset muistaisivat.
The Velvet Crown
Keväällä 1958 Carol tapasi koulun jälkeen miehen, joka kutsui itseään Vincent Croweksi. Mies oli lähes kaksikymmentä vuotta häntä vanhempi ja kertoi omistavansa Madisonissa menestyvän kabareen nimeltä The Velvet Crown. Hän väitti nähneensä Carolissa jotakin erityistä ja lupasi tehdä tästä tähden.
Carol jätti koulunsa kesken ja katosi eräänä yönä perheensä tietämättä Crowen matkaan. Hän oli kahdeksantoistavuotias.
The Velvet Crown ei ollut loistelias kabaree vaan vanhaan teatteriin rakennettu ränsistynyt yökerho kaupungin huonommalla puolella. Sen samettiverhot olivat koinsyömät, pukuhuoneiden peilit säröillä ja asiakkaat useimmiten humalassa. Carol joutui laulamaan, tanssimaan ja tarjoilemaan miehille, jotka eivät olleet kiinnostuneita hänen äänestään.
Crowe antoi hänelle uuden nimen: Scarlet Craves.
Nimi syntyi mainoslauseesta, jota käytettiin teatterin julisteissa:
Every man craves Scarlet.
Aluksi hän vihasi sitä. Myöhemmin siitä tuli ainoa nimi, jonka hän hyväksyi.
Crowen lupaukset vaihtuivat pian väkivaltaan, nöyryyttämiseen ja hyväksikäyttöön. Scarlet piilotti pienen kirveen pukuhuoneeseensa siltä varalta, että joutuisi vielä puolustamaan itseään. Eräänä kesäyönä vuonna 1958 Crowe tuli hänen taas kerran huoneeseensa juopuneena ja kävi jälleen hänen kimppuunsa.
Tällä kertaa Scarlet ei paennut, eikä alistunut. Hän löi miestä kirveellä ja jatkoi lyömistä vielä kauan sen jälkeen, kun tämä oli lakannut liikkumasta. Sen jälkeen hän otti teatterin kassasta rahat, varasti Crowen auton ja ajoi pois Madisonista tietämättä, minne oli matkalla.
Carol Ann Miller katosi tuona yönä - Scarlet Craves jäi eloon.
Motellivuodet
Seuraavien vuosien aikana Scarlet liikkui Wisconsinin, Illinoisin, Indianan ja Michiganin välillä. Hän työskenteli lyhyitä aikoja tarjoilijana, tanssijana, laulajana ja baarien emäntänä. Hän käytti eri nimiä eikä jäänyt koskaan pitkäksi aikaa samaan paikkaan.
Kun rahat loppuivat, hän etsi baarista yksinäisen miehen, antoi tämän ostaa itselleen juomia ja lähti tämän mukana syrjäiseen motelliin. Aamulla mies löydettiin kuolleena ja hänen lompakkonsa, kellonsa sekä autonsa olivat kadonneet.
Scarlet vaihteli tekotapojaan. Kirves säilyi hänen henkilökohtaisena suosikkinaan, mutta hän käytti myös veitsiä ja varastamaansa revolveria. Monet kuolemantapaukset näyttivät aluksi ryöstöiltä tai yksittäisiltä väkivallanteoilta. Koska uhrit löydettiin eri osavaltioista, poliisi ei vuosikausiin ymmärtänyt etsivänsä samaa naista.
1960-luvun lopulla Scarlet ajautui psykedeelisen musiikin, huumeiden ja kiertävien yhteisöjen maailmaan. Hän käytti LSDä ja kertoi myöhemmin nähneensä sen vaikutuksen alaisena oman nimensä valtavissa punaisissa kirjaimissa.
Hän ei kuitenkaan koskaan samaistunut hippien ajatukseen rauhasta ja yhteisöllisyydestä. Hän ei haaveillut vapaasta rakkaudesta tai elämästä kommuunissa. Hän halusi edelleen oman pukuhuoneen, kirkkaat valot ja yleisön, joka ei katsonut ketään muuta.
Kahdesti hän yritti asettua aloilleen ja rakentaa tavallisen parisuhteen. Molemmat suhteet päättyivät väkivaltaan, pettämiseen ja Scarletin katoamiseen. Ainakin toinen miehistä laskettiin myöhemmin hänen uhriensa joukkoon. Toisen ruumista ei koskaan löydetty.
Milwaukeen kuningatar
1970-luvun puolivälissä Scarlet saapui Milwaukeehen. Diskomusiikki, peilipallot, värivalot ja näyttävät vaatteet tarjosivat hänelle mahdollisuuden keksiä itsensä jälleen uudelleen.
Hän esiintyi pienissä klubeissa laulajana, tanssijana ja seremoniamestarina. Kuparinpunaiset hiukset, raskas silmämeikki ja tummanpunaiset huulet tekivät hänestä helposti tunnistettavan. Hän kertoi eri ihmisille olleensa levyttävä artisti, näyttelijä tai kiertävän teatteriseurueen tähti. Mikään näistä tarinoista ei ollut totta.
Scarlet ei koskaan saavuttanut haaveilemaansa kuuluisuutta. Hänen nimensä ei päätynyt teattereiden valomainoksiin eikä hänen ääntään kuultu radiossa. Vuosien kuluessa hänen katkeruutensa kasvoi. Hän alkoi nähdä jokaisessa lähestyvässä miehessä uuden version Vincent Crowesta: miehen, joka lupasi palvoa häntä, mutta joka näki vain hänen vartalonsa.
Tappamisesta tuli hänelle yhtä aikaa elinkeino, kosto ja esitys.
Viimeinen esitys
Scarlet jäi kiinni Milwaukeessa syksyllä 1978. Poliisi löysi hänen vuokraamastaan huoneesta useille eri nimille laadittuja henkilöllisyystodistuksia, sanomalehtileikkeitä ratkaisemattomista murhista sekä uhreille kuuluneita kelloja ja henkilökohtaisia esineitä.
Pidätyksen jälkeen hän kieltäytyi käyttämästä syntymänimeään.
Kuulusteluissa hän tunnusti kaikkiaan 37 murhaa. Hän muisti motellien nimet, huoneiden numerot, uhrien vaatteet ja heidän viimeiset sanansa. Tutkijat vakuuttuivat siitä, että uhreja oli mahdollisesti enemmän, mutta Scarlet ei koskaan muuttanut ilmoittamaansa lukua.
Hän ei pyytänyt anteeksi. Hän ei myöskään väittänyt olevansa syyntakeeton.
Kun häneltä kysyttiin, miksi kaikkien miesten piti kuolla, Scarlet vastasi:
“Miehet eivät koskaan nähneet minua. He näkivät vain sen, mitä halusivat minulta. Minä opin näkemään heidät samalla tavalla.”
Wisconsinissa kuolemanrangaistus oli lakkautettu jo 1800-luvulla, joten Scarlet sai siellä useita peräkkäisiä elinkautisia tuomioita. Tutkinnan aikana yksi hänen tunnustamistaan murhista pystyttiin kuitenkin yhdistämään Indianassa loppuvuodesta 1977 surmattuun mieheen.
Scarlet luovutettiin Indianaan erillistä oikeudenkäyntiä varten. Vuonna 1980 hänet tuomittiin kuolemaan. Hän käytti oikeussalia viimeisenä näyttämönään: saapui paikalle huolellisesti pukeutuneena, katsoi suoraan kameroihin ja hymyili toimittajille.
Lehdistö teki hänestä viimein sen, mitä hän oli aina halunnut olla – kuuluisan.
Scarlet Craves teloitettiin sähkötuolissa Indiana State Prisonissa vuonna 1985. Hän oli 45-vuotias. Vanginvartijoiden mukaan hän ei esittänyt viimeistä toivomusta eikä suostunut tapaamaan pappia.
Hänen kerrotaan sanoneen juuri ennen teloitusta:
“Varmistakaa, että valot ovat kirkkaat ja kohdistettu oikein.”
Carol Ann Miller haudattiin merkitsemättömään hautaan.
Mutta Scarlet Cravesin nimi jäi elämään.
TietoVernon Rusk
| Syntynyt | 1921, Wild Rosen lähistöllä, Wisconsinissa |
| Kuollut | 1989 |
| Aktiivinen kausi | Ainakin 1956–1962; mahdollisesti pidempi |
| Uhrit | Kahdeksan nimettyä uhria; kokonaismäärä tuntematon |
| Pidätetty | 1964, Wausharan piirikunta, Wisconsin |
| Tuomio | Elinkautinen vankeus |
| Tunnetaan nimellä | The Barn Killer |
Hiljainen poika
Vernon Rusk syntyi kaksoisveljensä Thomasin kanssa syrjäisellä maatilalla Wisconsinissa. Thomas kuoli vauvana, mutta pieni Vernon piti veljelle paikkaa leikeissään vielä vuosia. Hän puhui tälle, vei tämän mielessään kalaan ja ihmetteli, miksei veli koskaan tullut ruokapöytään. Tapa puhua poissaolevalle jäi.
Isä lähti työnhakuun Vernonin ollessa pieni eikä palannut. Äiti viljeli maata, piti talon kunnossa ja kasvatti poikansa työllä sekä uskolla. Vernon ehti käydä koulua vain silloin, kun maatöiltä pääsi. Äidin sairastuttua hän hoiti tätä kolme vuotta. Kun äiti kuoli vuonna 1936, viisitoistavuotias Vernon saattoi hänet kirkkomaan multiin ja palasi yksin tilalle. Hän myi kasvattamaansa ruokaa lähiseudun kauppoihin ja hankki vastineeksi sen, mitä ei voinut itse tehdä tai kasvattaa.
Talo pysyi siistinä. Vernon itse muuttui yhä sulkeutuneemmaksi. Hän kaipasi seuraa, mutta ei osannut hakea sitä ihmisiltä, eikä jurous tehnyt asiaa helpommaksi.
Sukulaiset saapuvat
Vuonna 1956 liftaaja Ada Pritchard nousi Vernonin kuorma-autoon matkalla sisarensa luo. Vernon uskoi tunnistavansa hänessä vaimonsa, joka oli viimein palaamassa kotiin. Ada ei koskaan ehtinyt bussille. Myöhemmin Margie ja Alan Collins pysähtyivät tilalle rengasongelman vuoksi. Vernon alkoi kutsua heitä sisarekseen ja tämän mieheksi.
Kaikki eivät saaneet Vernonin mielessä paikkaa perheessä. Kaasuyhtiön tarkastaja Walter Haines kävi tilalla vuonna 1961 ja huomasi ladon salaisuuden - hän katosi. Vernonille hän jäi vieraaksi mieheksi, jonka piti poistua tarkastuksen jälkeen. Hainesin huoltoauto ja keskeneräinen lomake jäivät kuitenkin tilalle.
Vuonna 1962 Robert ja Helen Kessler lapsineen eksyivät syrjäiselle tielle polttoaineen loppuessa. Heidän matkansa päättyi Vernonin maatilalle. Vernonin päiväkirjassa he saapuivat sukulaisvierailulle. Todellisuudessa Robert, Helen, Edith ja Paul joutuivat väkivallan uhreiksi.
Vernon vei uhrinsa latoon ja piti asuintalon erossa surmista. Päiväkirjassaan hän kirjoitti kotiintuloista, katetusta pöydästä ja arkisista töistä. Uhrien oma elämä sekä se, mitä ladossa tapahtui, puuttuivat hänen muistoistaan lähes kokonaan.
Illallinen ladossa
Lähiseudun katoamiset, nimettömän vihjeen tiedot ja tilalta löytyneet ajoneuvot johtivat sheriffi Silas Wardin miehineen Ruskin luo vuonna 1964. Asuintalo oli moitteettoman siisti. Keittiön kalenterissa oli nimiä, syntymäpäiviä ja vuosia vanhoja merkintöjä. Pöytä oli katettu useammalle ihmiselle kuin talossa näytti asuvan.
Toisesta ladosta löytyivät kadonneiden autot. Toisessa sheriffi näki Vernonin kokoaman perheen: kuivuneita ruumiita istumassa pöydän ääressä vaatteineen ja henkilökohtaisine tavaroineen. Heidät oli asetettu toistensa seuraan kuin päivällisvieraat. Walter Hainesille ei ollut tuolia eikä hänen ruumistaan löytynyt heidän joukostaan.
Poliisit veivät Vernonin pois. Hän pyysi heitä vain sulkemaan ladon oven. Kun sheriffi kysyi lapsista, Vernon arveli heidän olevan keittiössä. Keittiö oli tyhjä.
Poikaa odotellessa
Oikeudessa Vernon puhui vähän. Hän sai elinkautisen tuomion, mutta kysyi puolustajaltaan, tarkoittiko loppuikä myös seuraavaa kevättä. Vankilassa hän kirjoitti päiväkirjaa ja puhui psykiatri Evelyn Halelle perheestään kuin nämä eläisivät edelleen maatilalla.
Välillä muistoihin tuli särö. Vernon saattoi nähdä ladon ovet, muistaa painon käsivarsissaan tai epäillä, etteivät vieraat olleetkaan tulleet kotiin. Hetkeä myöhemmin hän palasi odottamaan vapautumista. Hän oli varannut pienen ongen pojalle, jonka aikoi viedä joelle opettelemaan kalastusta.
Syntymänimi: Dana Leigh Harrow
Syntynyt: 1982
Kuollut: —
Aktiivinen kausi: 2015–2021
Todistetut uhrit: Lopullinen määrä tuntematon
Pidätetty: 2021, Chicago, Illinois
Tuomio: Elinkautinen vankeus
Tunnetaan nimellä: The Mercy Killer
Dana Leigh Harrow oli hiljainen ja surumielinen lapsi. Hän vetäytyi muiden seurasta, kärsi masennuksesta ja sai psykiatrista hoitoa jo ennen kymmenettä syntymäpäiväänsä. Hänen vanhempansa rakastivat häntä. Kotona ei ollut väkivaltaa eikä julmuutta, johon perheen myöhemmät kuolemat olisi voitu palauttaa.
Vuonna 1992 Dana myrkytti vanhempansa ja kolme sisarustaan. Kaikki viisi kuolivat.
Sen jälkeen Dana suri perhettään silmittömästi. Hän kaipasi vanhempiaan ja sisaruksiaan, puhui heistä hoitolaitoksessa ja vajosi vuosien mittaan yhä syvemmälle synkkyyteen. Hän ei kiistänyt surmanneensa heitä, mutta ei osannut selittää miksi oli tehnyt sen. Kun häneltä kysyttiin syytä, hän palasi aina samaan asiaan: he olivat rakastaneet häntä.
Dana sijoitettiin suljettuun psykiatriseen hoitoon. Hän vietti siellä seuraavat kymmenen vuotta pystymättä antamaan vastausta kysymykseen, jota häneltä kysyttiin useimmin.
Kaksikymmentävuotiaana Dana pakeni hoitolaitoksesta ja katosi toiseen osavaltioon. Hän jätti Harrow’n nimen taakseen ja alkoi elää Dana Whitmorena, käyttäen toisen naisen henkilöllisyyttä.
Uuden nimen turvin Dana kouluttautui sairaanhoitajaksi. Hän meni naimisiin, asettui miehensä kanssa Chicagoon ja sai työpaikan sairaalasta. Kollegat tunsivat hänet huolellisena hoitajana, joka puhui potilaille rauhallisesti ja viipyi usein niiden luona, joiden huoneissa kävi harvoin vieraita.
Hänen miehensä ei tiennyt, että Danan ensimmäiset uhrit olivat olleet hänen oma perheensä.
Vuonna 2015 eri sairaaloissa alkoi tapahtua kuolemia, joiden välillä ei aluksi nähty yhteyttä. Potilaat olivat eri osastoilla ja eri rakennuksissa. Joidenkin kuollessa Dana oli työvuorossa. Toisiin sairaaloihin hän ilmestyi hoitajan asussa, vaikka ei kuulunut niiden henkilökuntaan.
Dana surmasi potilaita injektioilla. Kuolemien syytä oli vaikea tunnistaa, ja tapausten sijoittuminen eri sairaaloihin hidasti tutkintaa. Dana sanoi myöhemmin halunneensa antaa uhreilleen rauhan. Hän kertoi myös nauttineensa tappamisen hetkestä.
Kuoleman jälkeen ilo väistyi. Dana muisti potilaiden nimet ja saattoi surra heitä aidosti. Suru ei kuitenkaan estänyt häntä palaamasta sairaalan käytäville.
Lehdistö antoi hänelle myöhemmin nimen The Mercy Killer. Kuuden vuoden ajalta epäiltyjä kuolemia oli useita, mutta kaikkia ei voitu todistaa Danan teoiksi. Lopullinen uhrimäärä jäi tuntemattomaksi.
Talo Chicagossa
Danan mies alkoi epäillä vaimonsa jatkuvia ylityövuoroja. Dana kertoi työskentelevänsä välillä muissakin sairaaloissa, mutta ylimääräiset tunnit eivät näkyneet palkassa. Mies vertasi hänen poissaolojaan uutisiin oudoista potilaskuolemista. Samalla hän löysi jälkiä toisesta elämästä: Dana Whitmore ei ollut hänen vaimonsa alkuperäinen henkilöllisyys.
Kun mies kysyi löydöistään, Dana surmasi hänet kirveellä. Ruumis jäi heidän omakotitaloonsa.
Sen jälkeen Danan toimintatapa muuttui. Sairaaloissa hän oli liikkunut hiljaa ja odottanut kuolemien sekoittuvan muihin. Nyt hän hyökkäsi oman naapurustonsa ihmisten kimppuun. Murhat olivat äkillisiä, brutaaleja ja silmittömiä. Dana jätti jälkiä eikä näyttänyt enää välittävän siitä, kuinka nopeasti hän jäisi kiinni.
Hänet pidätettiin muutaman viikon kuluttua. Poliisi löysi hänen miehensä ruumiin talosta jo pitkälle maatuneena.
Oikeudessa puolustus vetosi Danan lapsuuteen ja pitkään psykiatriseen hoitohistoriaan. Hänet tuomittiin vuonna 2024 elinkautiseen vankeuteen. Dana on edelleen elossa.
Tutkinnassa Dana puhui sairaalassa kuolleista ihmisistä nimeltä. Hän muisti heidän kasvonsa ja kertoi kaipaavansa heitä. Naapuruston uhreista hän puhui paljon vähemmän.
Hän ei koskaan selittänyt, miksi oli myrkyttänyt rakastavan perheensä. Hän ei myöskään pystynyt kertomaan, milloin kuolema oli alkanut tuntua hänestä armolta.
”Alussa se tuntui siltä”, Dana vastasi, kun häneltä kysyttiin lehdistön antamasta nimestä.
Syntynyt: 17.11.1964, Salina, Kansas
Kuollut: Tuntematon
Aktiivinen kausi: Kevät 1999 – loppukesä 2010; ensimmäinen tappo keväällä 1980
Uhrimäärä: Tuntematon
Pidätetty: Syyskuu 2008, Kansas; elokuu 2010, New Mexico
Viimeinen epäilty havainto: Salinan seutu, Kansas, syksy 2010
Darlene Knox kasvoi Salinan laidalla sijaitsevassa Dry Creek Trailer Parkissa neljän nuoremman sisaruksensa kanssa. Äiti joi, sai sosiaalitukia ja hankki lisätuloja myymällä seksiä lähikaupungin baarissa. Rekkakuski-isä oli pitkiä aikoja poissa. Palatessaan hän toi ruokaa ja yritti pitää lapsista huolta, mutta riidat äidin kanssa tekivät kodista levottoman.
Vanhimpana Darlene oppi huolehtimaan pienemmistä. Isä otti hänet toisinaan mukaan lyhyille ajomatkoille Salinasta länteen. Kahdestaan he ehtivät puhua asioista, joille kotona ei ollut tilaa. Huoltoasemalla Darlene sai lämpimän aterian, ja rekan ohjaamossa hän saattoi nukkua kuuntelematta äidin ääntä.
Isä kuoli liikenneonnettomuudessa helmikuussa 1979. Darlene oli neljäntoista. Hän yritti jäädä sisarustensa vuoksi, mutta seuraavan talven jälkeen hän ei enää pystynyt asumaan äitinsä kanssa samassa vaunussa.
Maaliskuussa 1980 viisitoistavuotias Darlene nosti kätensä tien varressa ja nousi länteen kulkeneen rekan kyytiin. Tie vei hänet ensin Haysin ja Colbyn ohi kohti Coloradon rajaa. Ohjaamon tuttu haju ja moottorin ääni toivat hetkeksi mieleen matkat isän kanssa. Hän halusi uskoa, että tie voisi viedä hänet pois kotoa mutta säilyttää jotakin siitä turvasta, jonka oli isän kyydissä tuntenut.
Darlene jatkoi matkaa kyydistä toiseen. Hän nukkui ladoissa ja sai ruokaa tiskaamalla sekä siivoamalla. Huhtikuussa, noin kuukausi lähdön jälkeen, eräs rekkakuski raiskasi ja pahoinpiteli hänet Coloradossa. Darlene löydettiin rekkaparkin läheltä ojasta henkitoreissaan ja vietiin sairaalaan. Sama maailma, joka oli lapsena tarjonnut hänelle turvaa, oli muuttunut vaaralliseksi.
Kallonmurtuma ja aivovamma jättivät hänelle muistihäiriöitä ja voimakkaita päänsärkyjä. Sairaalasta päästyään Darlene hankki Bowie-veitsen suojakseen. Toukokuussa toinen kuljettaja pysäytti rekan tien sivuun ja yritti pakottaa hänet seksiin kyydin maksuksi. Darlene surmasi hänet. Nuoruuden ensimmäinen tappo tapahtui lähes kaksikymmentä vuotta ennen hänen myöhempää murhakauttaan.
1980- ja 1990-luvuilla Darlene liikkui Coloradon, New Mexicon, Texasin ja Kansasin välillä. Hän esiintyi nuhjuisissa tienvarsibaareissa stripparina ja myi seksiä hankkiakseen rahaa. Alkoholi ja särkylääkkeet turruttivat kipua hetkeksi. Hän saattoi pysyä yhdessä kaupungissa niin kauan kuin työtä riitti, mutta lähti taas ennen kuin kukaan oppi tuntemaan häntä hyvin.
Keväällä 1999 hänen tekonsa alkoivat toistua. Tucumcarin ja Amarillon kaltaisissa rekkakaupungeissa kuljettajat näkivät hänet baarissa tai pysäköintialueella, eikä kaikkia nähty enää sen jälkeen. Darlene etsi miehiä ryöstettäviksi ja tapettaviksi. Eri osavaltioihin hajonneiden katoamisten välistä yhteyttä oli vaikea nähdä. Tämä myöhempi murhakausi jatkui katkoksineen hieman yli yksitoista vuotta.
Marraskuussa 2007, pian täytettyään 43 vuotta, Darlene yritti päättää elämänsä alkoholilla ja lääkkeillä. Hän selvisi kuin ihmeen kaupalla, koki uskoon tulon ja hakeutui sen jälkeen seurakuntaan Haysissa, Kansasissa. Seurakunta antoi hänelle työtä, ja hän pysyi kuukausia raittiina. Rauhalliset aamut ja toistuvat työvuorot antoivat hänelle hetkeksi elämän, jonka saattoi kuvitella jatkuvan.
Kesällä 2008 Darlene kertoi papille aiemmista teoistaan, koska luotti tähän. Pappi alkoi kiristää häntä tunnustuksilla ja vaatia seksuaalisia tekoja vastineeksi vaikenemisestaan. Elokuun lopulla hän yritti raiskata Darlenen pappilassa. Darlene yritti tappaa miehen puolustautuessaan, mutta pappi jäi henkiin. Paikalle tullut Ellis Countyn sheriffi kuuli häneltä Darlenen historiasta. Ajojahti alkoi samana yönä.
Darlene lähti Haysista länteen Interstate 70:tä pitkin. Hän ei surmannut ketään pakomatkalla. Syyskuun alussa 2008 sheriffi sai hänet kiinni lähellä Kanoradoa, Kansasin ja Coloradon rajaa. Darlene vietiin takaisin Haysiin Ellis Countyn pidätystiloihin, missä hänestä otettiin vuoden 2008 pidätyskuva.
Muutaman päivän kuluttua Darlene vietteli sheriffin, surmasi tämän ja pääsi pakoon. Hän jätti Kansasin ja kulki lopulta New Mexicoon. Raittius jäi taakse, ja murhat jatkuivat. Hän pysytteli jälleen paikkakunnilla, joissa vieras nainen saattoi kadota seuraavan rekan mukana.
Elokuussa 2010 Darlene pidätettiin toisen kerran Santa Rosan lähistöllä Guadalupe Countyssa, New Mexicossa. Myös siellä hän vietteli sheriffin, surmasi tämän ja pakeni. Häntä etsittiin monessa osavaltiossa, mutta varmat havainnot loppuivat.
Syksyllä 2010, noin kolmekymmentä vuotta karkumatkansa jälkeen, Darlene palasi Salinan seudulle. Kaupunki oli muuttunut, eikä kukaan tunnistanut naista, joka tarkkaili kahden sisarensa elämää etäältä. Hän ei mennyt heidän ovelleen eikä kertonut, kuka oli.
Lokakuun lopulla joku alkoi epäillä nähneensä Dry Creekistä vuosikymmeniä aiemmin kadonneen tytön. Kun häntä etsittiin uudelleen, Darlene oli poissa. Viimeisestä havainnosta ei saatu varmuutta. Elääkö hän yhä, sitä ei tiedä kukaan.
© 2024 Wave
